Mulla on huomenna lakkiaiset. Jep. Yksi laudatur plakkarissa ja yleisarvosana reilu magna. Mä handlasin ne kirjoitukset ja loppujen lopuksi hyvin handlasinkin. Kirjastossa asumisesta tarttui matkaan muutama kaveri, joihin ei kouluaikana tullut tutustuttua, mutta lukemisen lomassa sitten tutustuttiin enemmän. Jälkeenpäin en enää edes jaksa muistaa sitä kaikkea paskaa siinä välissä. Kaikki faijaan liittyvä loka, mitä maaliskuun aikana tuli vastaan, on väkisin tungettu jonnekin ihan pohjalle ja muistan maaliskuusta lähinnä kirjoitukset, kaverit ja ne kivat hetket. Nytkään mä en edes muista, kuinka monta viikkoa faija on ollut mökillä. En jaksa muistaa, haluan edelleen vain sulkea koko ihmisen pois mun elämästä.

Mä kävin huhtikuussa kahdesti psykologilla. Jep, mä hain apua. Muuten hyvä, mutta mä tajusin ettei kukaan pysty mua auttamaan. Nyt on turha lähteä lätisemään, etten anna kenenkään auttaa, koska pistin itteni likoon siellä psykolla. Mä en ikinä suostu itkemään julkisesti, en yhtään kyyneltä. Psykolla mä itkin molemmat kerrat enemmän kuin laki sallii. Kuitenkin mä tajusin jo ekan käynnin jälkeen, että ei siinä ollut mitään järkeä. Mä oon ite työstänyt nää asiat niin valmiiksi aihioiksi kuin mitä niitä voi työstää nyt kun faija on vielä elossa. Lisäksi se psyko sanoi mulle tasan samat asiat kuin mitä mun kaverit sanovat mulle, jos satun niille purkamaan pahaa oloani. Mun olo paranee enemmän, kun puhun tyhjänpäiväisyyksiä joidenkin tiettyjen kavereiden kanssa kuin jos puhuisin ammattilaiselle. Ammattilaiselle, joka ei voi tehdä mitään.

Niin. Ne lakkiaiset. Joskus huhtikuussa mun frendi sanoi, että kyllä mun faija haluaa olla paikalla niissä. Jossain vaiheessa faija sanoikin jossain sivulauseessa jotain, mistä kävi ilmi, että se aikoo tosiaan olla siellä. Mä totesin, että fine, ei se hirveän hankalaa voi olla sillekään. Pari päivää ja siinä se. Hei, ei voi olla mahdotonta.

Näköjään on. Faija soitti mutsille tänään, että se tulee kotiin vasta huomenaamulla. Mulle se olisi ihan ok, ei sillä mene puolta tuntia kauempaa, kun se käy suihkussa, ajaa parran ja laittaa puvun päälle. Mutta kun. Sen sanojen mukaan se jäi vielä illaksi mökille, koska on niin hyvä sää. Sori vaan, huono seivausyritys. Mutsi totesi, että se oli taas juonut. Tuskin vielä paljoa, mutta se ihminen ei tunne käsitettä kohtuus.

Onko liikaa vaadittu, että joskus pääsisin tosta ihmisestä eroon? Lopullisesti, kiitos. No, ei oo ensimmäinen kerta mun elämässä, kun jään kakkoseksi jollekin täysin mitättömälle asialle.

Ugly Kid Joe - Cats In The Cradle

Mikä elämä?

Lähestyvät yo-kirjoitukset ovat vetäneet mun stressitason jonnekin stratosfääriin, eikä mun oloa yhtään helpota se, että tajusin tänään sen, että mun pitää kuukaudessa päättää jatko-opiskelupaikka. Kaiken tän stressin ja väsymyksen päälle pitäisi vielä miettiä pääsykokeita, hakuaikoja ja omaa tulevaisuuttaan. Tulevaisuutta, jota ei kamalan valoisaksi voi sanoa.

Todettiin viime kesänä kavereiden kanssa, että me lähetään kirjoitusten jälkeen ulkomaille pitämään välivuotta. Lähtökuukausi, maa ja ensimmäinen kohdekaupunki ovat päätettyinä, mutta puolen vuoden unelmoinnin jälkeen totuus tuli ja iski jälleen kerran päin näköä. Thanks man, en olekaan itkenyt ja panikoinut riittävästi. Mä tajusin, että mä en voi vain lähteä toiselle puolelle maapalloa pakoon tätä kaikkea ja jättää mutsia ja koiraa tänne, en vaan voi. Mä tiedän ihan helvetin hyvin sen, että mun läsnäollessa faija ei uskalla tehdä mitään konkreettista, mutta jos mä lähden, niin kaikki voi ryöstäytyä käsistä. Meinasihan se kännipäissään lukita mutsin tahallaan parvekkeelle, kun ne oli etelässä.

Niinpä niin. Poukat kävivät keskenään tuossa tammikuussa etelässä. Faija aloitti lääkityksen jouluaaton aattona ja oli ollut ihan ok jo nelisen viikkoa, mutta kuinkas kävikään. Ihminen, joka kehui, kuinka ei ole juonut etelänmatkoilla koskaan runsaasti (niin joo, se tuli edelliseltä reissulta vodkapullo kourassa ympärijuovuksissa), päätti matkan toisella viikolla ratketa jälleen kerran juomaan. Mä en edes yllättynyt. Mä tiesin, että se ei pysy selvänä, vaikka se itse kuvitteli kykenevänsä olemaan ton etelänmatkan ajan ilman vieroituslääkitystä. Sama kuvio toistui siis jälleen kerran: paluupäivä keskellä mun koeviikkoa ja kaikki menee taas päin helvettiä. Mä oon välillä miettinyt, että miten helvetissä oon onnistunut vetämään lukion läpi kasin keskiarvolla tän kaiken paskan aikana.

Vaan faijapa ei tullut kotiin sinä päivänä, kun olisi pitänyt.

Mutsi lähetti mulle vähän ennen lennon lähtöä viestin, että se tulee yksin kotiin. Faija jäi ympärijuovuksissa nukkumaan hotellihuoneeseen. Mä lähetin takaisin viestin "Ok. Hyvää kotimatkaa!"

Mä olin hetken onnellinen. Ne pari viikkoa, kun faijasta ei kuulunut mitään, olivat mun elämän hienoimpia. Järjestettiin penkkareita ja muutenkin piti kiirettä. Mä elättelin toivoa, että se jäisi sinne etelään lopullisesti ja etten enää näkisi sitä. Mä toivoin sydämeni pohjasta, että jos se tulee takaisin, se tulee sinkkiarkussa. Kaikki olisi ollut niin täydellistä, mutta koska mun elämä olisi mennyt putkeen?

Penkkareita edeltävänä iltana mä menin mutsin pyynnöstä katsomaan faijan sähköpostit. (Kyllä, mulla on tunnukset sen sähköpostiin ihan sen luvalla.) Mä selasin sitä armotonta roskapostia täynnä olevaa kasaa ja löysin jotain, mikä sai mun sydämen jättämään pari lyöntiä välistä. Matkatoimiston varausvahvistus. Mä avasin molemmat matkatoimiston sähköpostit ja pienen palloilun jälkeen pääsin kirjautumaan faijan varaustunnuksella matkan tietoihin. Faija oli tulossa parin päivän kuluttua kotiin.

Miten niin mä itkin ihan helvetin katkerana monta tuntia? En enää edes muista, keille puhuin tästä sinä iltana, mutta musitan sen, että kukaan ei oikeasti ymmärtänyt, miten paha olo mulla oli. Ihmiset, jotka tietävät mun tilanteen kotona, suhtautuivat asiaan kuin se olisi ollut melkein positiivinen asia. Mä tunsin oloni niin petetyksi.. Koko helvetin universumi oli jälleen kerran mua vastaan ja päätti vetää maton mun jalkojen alta juuri silloin, kun olisi pitänyt tulla mun elämäni hienoin päivä. (niin joo, 2,5 tuntia 20 asteen pakkasessa rekan lavalla)

Mä itkin sitä, että faija onnistuisi jopa kuuden tuhannen kilometrin päästä pilaamaan mun abiristeilyn. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, kun loppujen lopuksi hengailin risteilyllä suurimman osan ajasta ihmisen kanssa, joka oli vesiselvä ja joka on muutenkin mun lemppari-ihmislistan kärjessä, vaikka ei pahemmin edes tunneta.

Ne pari päivää kuluivat ja faija tuli kotiin. Juovuksissa, tietenkin.

Nyt se on ollut jonkin aikaa taas lääkityksellä, mutta mä vihaan sitä edelleen. Oon niin turhautunut koko ihmiseen, koska siitä ei ole enää mihinkään. Se on päivät kotona ja kuvittelee, että jos se käy kaupassa ostamassa margariinia, se on tehnyt riittävästi tän kämpän ylöspidon eteen. Siinä vaiheessa, kun oot ollut yhdeksän tuntia kirjastossa lukemassa kirjoituksiin, ja se käskee sun tehdä jotain, niin tekisi mieli vain napata lähin painava esine ja murskata sen ihmisrappion kallo. Se ei vaan enää vuosien juomisen kykene minkäänlaiseen normaaliin ajatteluun, vaan saattaa miettiä koko päivän, laittoiko edellisenä päivän ruokaan sipulia vai ei. Siinä välissä se katsoo lähemmäs 12 tuntia televisiota ja istuu tietokoneella.

Mä en vaan enää jaksa tätä. Mun pitäisi päättää se helvetin opiskelupaikka, jonka pääsykokeisiin en ehdi lukea ja mun pitäisi selviytyä kirjoituksista mielellään M-E:n papereilla. Näiden lisäksi mun pitää löytää töitä, että voin joko lähteä sinne ulkomaille (mikä tuntuu koko ajan epätodennäköisemmältä ja epätodennäköisemmältä) tai muuttaa pois kotoa. Mulla kaatuu seinät päälle ja nytkin ahdistaa niin paljon, että voin melkein fyysisesti pahoin.

Että onnea vain kirjoituksiin ja pääsykokeisiin. Mitä jos vaikka vetäisin ranteet auki ja aivot seinille? Ei ainakaan enää tarvitsisi ajatella tulevaisuutta, joka näyttää lähinnä syöksykierteeltä helvetin porteille.

Mä oon viimisen parin päivän aikana kelannut päässäni aika monenlaisia "kuinka tapat jonkun ilman että sinua vastaan löytyy todisteita"-skenaarioita. Mulla vaan alkaa olla niin epätoivoinen olo, että järjetönkin ratkaisu tuntuisi helpottavalta. Mä oon vajaan vuoden ajatellut sitä, mitä tuntisin, jos faija kuolisi. Se puolen vuoden ajanjakso, kun se oli mökillä, oli sitä aikaa kun saatoin vielä kuvitella tuntevani jotain muutakin kuin helpotusta. Nyt se on ollut pari päivää himassa tekisi mieli ottaa ja lasauttaa siltä aivot seinille.

Mietin kans, että voisin pistää jonkun mukiloimaan mua, jotta voin väittää poliisisedille, että faija hakkaa mua. Sillai se voisi lähteä edes hetkeksi kiven sisään. Tän hehkeän ajatuksen lisänä mulla on käynyt mielessä kaikkea insuliinin yliannostuksesta kahvin myrkyttämiseen. Oikeastaan mä en ajattele noita vakavissani, vaan kehitän pilvilinnoja siitä ajatuksesta, että faija häviäisi lopullisesti meidän elämästä mullan alle. Noiden toteuttamisessa ei vaan oo mitään järkeä, koska en halua pilata loppuelämääni vain ton yhen ihmisen takia.

Katoamaan tätä petosta en saa
tätä mä en voi enää uneksi muuttaa
tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta
Unohtumaan mä häpeää en saa
tätä mä en voi enää muuksi muuttaa
tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta
- Laura Närhi, Tämä on totta

Musta on ihan helvetin ironista, että muille tämmöinen olisi vaan ilkeää painajaista, josta herää lopulta. Aamulla kun kuulin ton biisin radiosta, mä en osannut päättää, olisiko mun pitänyt itkeä vai nauraa. Samaten, kun tajusin mun yöpöydällä lojuvan kirjan olevan Stieg Larssonin Pilvilinna joka romahti, tein molempia. Tää koko tilanne on musta niin nurinkurinen ja naurettava, ettei järki enää riitä.

Viimiseen kolmeen päivään on mahtunut vähän liikaa tapahtumia, Maanantain selitinkin jo edellisessä postauksessa, mutta eilinen aka tiistai oli kaiken huippu. Lähtöasetelma oli sama kuin maanantain, eli faija lähti koiran kanssa "iltalenkille" ja jossain vaiheessa katsahdin kelloon ja totesin, että vitut se missään lenkillä on. Otin avaimet, kännykän ja koiran hihnan ja painuin meidän parkkihalliin. Siellähän se istui autossa puhumassa puhelimeen (ja todennäköisesti dokasi samalla, en jäänyt kuitenkaan tutkimaan tarkemmin). Siinä vaiheessa mä tempaisin oven auki, otin koiran ulos ja hihnaan ja annoin sen käydä nostamassa nopeasti koipea kunnes palasin räyhäämään faijalle. Mä en yleensä vaivaudu avaamaan suutani, koska tiedän sen kantautuvan kuuroille korville. Niinkuin nytkin. Kyllä se kuuli mua, mutta pointti ei mennyt taaskaan perille.

Lopulta se alkoi käskyttämään koiraa luokseen (vitun idiootti, koira oli mulla hihnassa ja erittäin vapaaehtoinen olemaan mun kanssa) ja se rupesi tulemaan lähemmäs mua. Jatkettiin sitten siinä sitä huutamista mun perääntyessä ja sen seuratessa. Lopulta käänsin sille selkäni ja lähdin kävelemään koiran kanssa pois. Se seurasi ja lopulta yritti juosta meitä kiinni. Humalassa ei vaan pahemmin juosta, joten kun mä lähdin nostelemaan, niin se jäi aika äkkiä kuin nalli kalliolle. Eksytin sen siitä sitten pikaisesti ja rupesin soittamaan kaverille ja kun sain sen lopulta kiinni ja sain itkulta ja hädältä kysyttyä, että pääsenkö koiran kanssa niille yöksi, niin asia oli aika lailla selvä. Mä en menisi yöksi himaan, enkä edes kävisi siellä hakemassa mitään kamoja. Ja mulla ei edelleenkään ollut muuta mukana kuin kännykkä, avaimet ja koira Kävelin koiran kanssa muutaman kilometrin kaverille ja punkattiin siellä lapsen kanssa viime yö. Aamulla sitten syötiin jotain ja lähdettiin himaan.

Aamulla alkoi taasen uusi episodi. Faija lähti koiran kanssa taas jonnekin, koska koira "tarvitsee häntä" (vtut) ja kyllähän mä tiesin, että se lähti autolle. Lopulta mä kehitin jonkinlaisen välirauhasuunnitelman pääsäni, keitin kahvia ja lähdin autolle. Siellä se taas puhui paskaa puhelimessa, eikä suostunut vilkaisemaankaan muhun. Venasin puoli tuntia siinä auton ulkopuolella, kunnes menin taas ottamaan koiraa pois sieltä tulikuumasta koslasta. Siitähän se riemu vasta repesikin ja lopulta päädyin siihen, että parempi jättää koira sinne, koska faija sanoi menevänsä takaisin sisälle kunhan saisi puhelunsa päätettyä. Mun oli muutenkin pakko lähteä koululle, koska olin jo lintsannut tän koko tiistaikeskiviikko-episodin takia kaksi tuntia.

Lopulta kun tulin himaan, niin mun yllätykseksi faija oli selvempi kuin kertaakaan näiden parin päivän aikana, mutta aika äkkiä se taas rupesi nakkomaan bisseä jääkaappiin. Autollakin se vaihteeksi kävi ja musta tuntuu, että sen koiranulkoilutukset on olleet taas sitä luokkaa, että mennään autolle tupakalle ja sieltä takaisin sisälle. Mä en tiedä, mitä kaikkea iltapäivän aikana tapahtui, koska en ollut himassa, mutta eipä sillä kai ole suurempaa merkitystäkään loppujen lopuksi. Mä en vaan voi korjata ja pelastaa kaikkea.

Vaikka mun teksti eilisestä on vihaa täynnä, niin se ei poista sitä faktaa, että eilen illalla olin ahdistunut, osittain jopa peloissani ja lievästi paniikissa. Itkin ja hyperventiloin ja mietin, mitä mä teen jos tää tilanne ei tästä rauhoitukaan enää. 

Adam Lambert - If I Had You

Normaalit ihmiset pelkää tavallisia juttuja. Hämähäkkejä, ampiaisia, korkeita paikkoja, posliininukkeja, klovneja. Niiden pelko ymmärretään. Mun pelkoja taas ei ymmärretä.

Mitä mä sitten pelkään?

Sitä, mitä faija tekee.

Mä pelkään, että se dokatessaan tekee jotain, mikä tekee hallaa koiralle. Välillä mä pelkään sen koiran puolesta niin paljon, etten ajattele selkeästi. Se eläin on yksinkertaisesti mulle henki ja elämä. Mä pelkään, että faija tappaa ittensä ja samalla koiran.

Mä pelkään myös päihteitä. Itsekontrollin menettäminen on mulle painajainen. Mä en halua, että mä itse tai kukaan mun läheinen menettää kontrollinsa ja tekee jotain typerää. Tämän takia mä en dokaa, enkä edes haaveile vahvempien aineiden käyttämisestä. Mä oon nähnyt, mitä ne voi tehdä.

Tänään mä opin vihaamaan faijaa vielä lisää. Se oli ollut pari kuukautta mökillä ja tuli tänään myöhään illalla takaisin kotiin. Mä olin lähdössä koiran kanssa ulos, mutta faija ehtikin ensin. Mä ihmettelin, miten se niin hanakasti lähti ilman erillistä pyytämistä sen kanssa ulos. (Ei muuten varmaan edes tarvitse mainita, että faija oli kännissä jo kotiin tullessaan.) Varmaan parinkymmenen minuutin päästä mutsi sanoi, että ulos lähti myös faijan lompakko. Siinä vaiheessa kuvio selveni mullekin.

Se alhainen paska oli lähtenyt lähimpään räkälään ja ottanut koiran mukaansa. Mä mietin muutaman sekunnin, menin eteiseen, laitoin kengät jalkaan ja heitin takin niskaan ja painuin ovesta ulos. Kauas mun ei tarvinnu mennä, kun löysin sen koiran siitä lähimmän räkälän edestä sidottuna. Mua oikeastaan vituttaa se, että faija oli just tullut ulos tupakalle, joten se näki, kuinka mä otin sen koiran siitä. Mä en sanonut sille muuta kuin, että sen teko on halveksuttava ja lähdin menemään.

Ja voin sanoa, että itkin vihaa ja pahaa oloa melkein koko sen ajan, mitä olin siellä ulkona koiran kanssa. Nyt kello on vähän päälle yks ja faija tuli himaan joku puol tuntia sitten. Se ei sanonut mulle mitään, mutta tuskin se on tajunnut, mitä se taas rikkoi. Mä oisin vihannut sitä vähemmän, jos se olisi sanonut suoraan menevänsä dokaamaan. Mutta se, että se ottaa koiran mukaansa. Sitä mä en anna anteeksi.

Ja mitä siihen pelkoon tulee. Mä nukun puukko yöpöydällä.

If We Ever Meet Again - Timbaland & Katy Perry

Väsyttää ja paha olla. Tää päivä ois voinut olla kiva ja siitä olisi voinut jäädä hyvä fiilis, mutta menin sitten kadottamaan matkakorttini. Eihän se varsinaisesti iso juttu ole, mutta ottaa päähän oma typeryys ja huolimattomuus. Miksi mä sokeesti luotin siihen, että sen on pakko olla pudonnut himaan, enkä tsekannut sitä bussipysäkkiä, vaan paniikissa kaivoin rahat laukusta ja ostin paperilipun? Sinne meni semmoset 15 euroa  ja tuskin saan sitä takaisin. Pitää huomenna ja alkuviikosta soitella tonne liikennöintifirmaan ja kysellä sen kortin perään. Henkilötunnuksen avulla ne voi joko sulkea sen tai jos se on palautettu johonkin toimipisteeseen, niin voin saada sen takaisin, öö, jollain kuudella eurolla. Mieluiten maksaisin sen kuusi euroa kuin viisi euroa uudesta kortista + kortille ladattavat rahat. Mutsi tulee arvostaa tätä ihan helvetisti, joten taidan olla vielä ihan hiljaa. Ei se asia miksikään muutu, vaikka mä sille kertoisinkin.

Mä kans kuvittelin, että kaikki on hyvin niin kauan kuin faija on mökillä. Poissa silmistä, poissa mielestä, eiks vaan? Se on viimeisen kahden kuukauden aikana ollut ehkä viisi, kuusi päivää kotona, mikä on ollut mulle tosi suuri helpotus. Toisaalta taas mökillä ollessaan se tekee mitä lystää ja kuten arvata saattaa, se myös juo siellä. Se oli saanut jossain vaiheessa lähimmän kunnan poliisilaitokselta puhelun koiran irtipitämisestä ja kännipäissään se oli taas sönköttänyt jotain. Helvetin hienoo, jos se koira nyt viedään jonnekin, kun se on faijan nimissä ja meille päin siitä tuskin ilmoitetaan mitään.

Musta on vaan niin turhauttavaa yrittää elää tätä elämää eteenpäin, kun en osaa pelata korttejani oikein. Mulla ei ole riittävästi rohkeutta tehdä niitä asioita, joita oikeasti haluaisin ja onnistun aina liikkumaan väärien ihmisten seurassa. Ei sillä, rakastan noita nykyisiä ystäviäni, mutta kun ollaan kaikki niin taviksia, niin koulussa ei ole toivoakaan tutustua kehenkään "korkeampaan kastiin" kuuluvan kanssa. Ja muutenkin kun en enää harrasta mitään enkä kemuta niin en myöskään tutustu uusiin ihmisiin. Se on turhauttavaa, kun kattelee aina samoja naamoja, vaikka haluaisi löytää uusiakin ihmisiä. Toisaalta oon aivan helvetin nirso seuran suhteen, mutta loppujen lopuks hyväksyn aika monenlaisia ihmisiä, kunhan saan ensin totutella.

Kesä ja loma ahdistaa mua myös aika lailla. Musta on jotenkin ahdistavaa ajatella, että tuun viettämään seuraavat yheksän viikkoa ilman säännöllistä päivärytmiä. Toisaalta mä voisin luoda sen rytmin itsekin, mutta nyt tuntuu siltä, että tekemistä olisi niin paljon, että muserrun tän kaiken alle. Mulla on syksyn ylppäreitä varten +15 kirjaa luettavana, mutta haluaisin ehtiä myös laittamaan tätä kämppää ja etenkin huonettani kuntoon, koska voin pahoin jo silloin, kun katon ympärilleni. Kavereiden kanssa on myös suunniteltu vaikka mitä tekemistä ja mua pelottaa ja ahdistaa, etten ehdi joko lukea tai sitten en saa mitään konkreettista aikaan himassa. Operaatio Mr. Love of My Life on kuulemma myös suunnitteilla, vaikka tän operaation "johtohahmo" ei herätäkään mussa kovin suurta luottamusta. Jotenkin tulee mieleen vain Cats-musikaalin Rum Tum Tuggerin kappaleessa ollut lause "But I only like what I find for myself."

Requiem for a Dream

Sinä päivänä, kun faija kuolee, mä itken.

Itken ilosta, kun tiiän tän kaiken paskan vihdoin päättyneen. 

Olipa kerran vappuaatto 30. huhtikuuta 2010. Olipa kerran kaveri, jonka luokse mentiin. Olipa kerran salmari, kahvilikööri ja maito. Olipa kerran minä, joka tykkäsi maitomixeistä.

Ei ollu eka kerta kun mä satun juomaan, mutta ennen ja jälkeen juhlimisen mulla on pyöriny päässä se, miten helvetin kaksinaismoralistinen mä oon. Aina jaksan puhua siitä, miten en tykkää kännäämisestä ja yltiöpäisestä juomisesta, mutta kun ruvetaan puhumaan shoteista ja juomasekoituksista, niin meikäläinenhän on ihan messissä!

En mä tiedä, mikä niissä mixeissä on niin kivaa. Missään vaiheessa en ollut eilen oikeasti humalassa ja pidin ihan tietoisesti taukoja, jottei promillet kohoa liian ylös. Ja tosiaan jätin miedommat juomat suoraan pois, koska ne maistuu pahalta ja keskityin niihin hyvänmakuisiin mixeihin. Maitoa en oo vuosiin juonut, koska se vaan on niin pahaa ja ällöttävää, mutta kahviliköörin kanssa se oli herkkua. Ja noita sekotuksia tuli tosiaan juotua lähinnä sen takia, että ne vaan maistu hyvälle.

Mut se, että join kohtuudella pelkkiä hyvänmakusia sekotuksia (+ "hei! miltä maistuu red cat ja maito?"-tyyppiset "oon kova jätkä"-näytökset), enkä missään vaiheessa ollut kunnolla humalassa, ei kumoa sitä, että se on ristiriidassa mun normaalin ajatusmaailman kanssa.

En tiiä. Ehkä mä voin sallia itelleni tän silloin tällöin juomisen erikoistilanteissa ja jos on jotain oikeesti hyvänmakusta. Mä kun en missään vaiheessa oo hakenu sitä humalaa.

Bryan Adams - 18 till I Die

Mä oon miettiny, et mikäköhän kaikki mussa on vialla. Yks päivä googlettelin huvikseni mielialan aaltoiluhäiriötä ja koin lievän järkytyksen, kun sain tietää, että se on oikea mielialahäiriö. Oon aina kuvitellut, että se on vaan läppä. Galtsuyhteisö, johon liitytään, koska on huvittavaa, jos mielialat heittelee väkkäränä välillä.

Yksi asia johtaa toiseen, niinhän se aina on. Sillä välin, kun pohdin mahollisuuksia siihen, että mulla on syklotymia (eli se mielialan aaltoiluhäiriö) , tulin miettineeksi kaikkea muutakin. Sellasia juttuja, mitkä ehkä vähän pysäyttää. Kaikkia traumoja/"traumoja", mitä mulla on ja millä tavalla mun häiriintyny mielenterveys oireilee. Löysin kyllä kaikenlaista.

Esimerkiksi
- itsetuhoisuus
- ajattelemattomuus
- epävakaat mielentilat
- nukkumisongelmat
- henkinen yliherkkyys
- päätösten tekemisen vaikeus
- vaikeus luopua asioista
... ja niin edelleen

Itsetuhosuuden ja ajattelemattomuuden vois suoriltaan liittää toisiinsa. En oo aktiivisesti itsetuhoinen, mutta just ajattelemattomuus ja impulsiivisuus tekee musta välillä vähän holtittoman. Mä en enää jaksa ajatella, mitä seuraamuksia mun teoilla on. Mulle alkaa olla ihan sama, tuleeko kokeesta vitonen vai ysi; mua ei kiinnosta, hyppääkö pimeessä metsässä joku kimppuun, kun käyn koiran kanssa ulkona. Oikeestaan mä kyllä välitän koenumeroista, mutta ei mua loppupeleissä niin kamalasti häiritse se, että kusen jonkun kurssin täysin. Koiran kanssa ulkoilu... mulle on normaalia lähteä metsässä kulkevalle ulkoilureitille puol yheltä yöllä koiran kanssa. Se on voivoi, jos joku hyökkää kimppuun. Ei siellä kuitenkaan ketään oo.

Epävakaista mielentiloista on turha varmaan ees mainita. Mun mielialat menee hulluna ylös ja alas ihan miten sattuu ja saatan olla elosalamana härräämässä ja minuutin päästä saatan olla niin suuren raivon partaalla, ettei mitään logiikkaa. En myöskään saa nukuttua, kun ajatukset vetää rallia mun päässä ja koska en nuku öisin, nukun päivällä ja sitten nukunkin vielä vähemmän yön aikana. Unen puute vaan lisää mun mielialojen vaihtelua ja loppupeleissä nukun ehkä viis tuntia yössä arkisin ja sitten ehkä lauantaina tai sunnuntaina saan nukuttua sen kolme-neljätoista tuntia. Ja kun herään, kello on kolme ja yheksän tunnin päästä pitäisi mennä taas nukkumaan. Tää ei toimi, mutta mulla ei myöskään ole riittävästi itsekuria tän korjaamiseen.

Henkinen yliherkkyys. Oikeestaan tää on lähinnä alkoholiin liittyvien juttujen kanssa. Sen jälkeen, mitä kaikkea oon kokenu kotona, en jostain syystä siedä juomista melkein yhtään. En ite haluu olla kännissä, enkä halua kattoa, kun muut vetää övereitä. Oikeestihan mulle ei oo koskaan sattunu mitään faijan juomisen takia, mutta mä vaan voin niin pahoin silloin, kun se juo, etten itekään tajua mistä se johtuu. Toisaalta mulle on ok, jos kaverit ottaa muutaman (ei kyllä hirveesti tuu oltuu mukana juomingeissa kuitenkaan), mutta mä en silti tajua konttauskuntoon juomista. Mitä hauskaa siinä on, että aamulla on kamala olo, ei muista mitään ja jossain lähistöllä on kuitenki oman tai jonkun muun mahalaukun sisältö. En tiiä, eikä kiinnosta.

Se, etten osaa enkä halua luopua mistään, enkä vastaavasti halua tehdä päätöksiä, tekee mun tulevaisuudesta räjähdysherkän. Yks ihminen sanoi kerran puoliksi vitsillä, että tuun päätymään jonkun vaimonhakkaajan kanssa yhteen, koska mun miesmaku rajottuu pääasiassa maskuliinisiin lihasvuoriin. Kun vielä lisätään mun taipumus sulaa pienimmästäkin kauniista eleestä, ni soppahan on kauhaa myöten valmis. Kuvitellaan, että mun poikaystävä löisi mua. Mulle todennäköisesti riittäisi anteeksipyyntö ja lupaus siitä, ettei se tuu toistumaan, koska en kestä kattoa ihmistä, jolla on paha olo mun takana. Ja jos siinä jätkässä on jotain, mikä vetoaa muhun, niin en todellakaan halua luopua siitä.
Onneksi mulla on ystäviä, jotka pitävät musta huolen, kun en itse sitä tajua tehdä.

Lady Gaga - Bad Romance

Tykkään näistä "menee hyvin, menee huonosti" -kausista. Mun elämähän on lähinnä yhtä helvetin vuoristorataa, eikä kyydistä pääse kirveelläkään pois. Paitsi et kirveen avulla kyllä pääsis.

Viimesen parin kuukauden aikana, jollon en ookaan kirjotellu mitään, on ollu aikamoista haipakkaa koko ajan. Joululoman loputtua keskityttiin kaverin kanssa lähinnä sotkemaan asioitamme jätkien suhteen, vaikka loppujen lopuks tänä aikana on tapahtunu hirveen vähän sillä saralla. Sit oli kaikennäköstä. Kaverin synttärit, minkä jälkeen vetäsin nätisti korkeen kuumeen. Kipeilyn jälkeen tais ollaki jo koeviikko, minkä kusin aika täydellisesti, ku en saanu itteeni lukemaan melkeen yhtään. Kaikista kuitenkin pääsin läpi, vaikka matikka meneekin uusintaan sitten kesällä. Vitonen on vähän liian huono numero. Nyt viime viikon lopussa oliki sit wanhojen tanssit, mitkä vedinki ihan semihyvin läpi. Wanhojen takia oli myös aika hulluna kaikkea, ettei hirveesti ehtiny pysähtyä miettimään mitään.

Nyt sit tuli jotenki kauhee pudotus, kun alko hiihtoloma ja on vähän enemmän tilaa taas ajatella.

Faija ei todellakaan oo lopettanu juomista. Se ei näytä muistavan itsenäisyyspäivää enää ja voi vittu mitä paskaa tääkin taas on. Se oli kaks viikkoa etelässä ja on nyt ollu puoltoista viikkoa himassa ja mulla menee jo yli. Mä en oikeesti ymmärrä, mikä saa sen juomaan. Tää päivä ois voinu olla tosi upee, jos toi ei ois taas päätyny juomaan. Ongelma on lähinnä siinä, et jos sille sanoo jotain kun se on kännissä, ni siitä syntyy varmasti vitunmoinen rähinä, enkä mä jaksa enää kuunnella niitä. Tää ilta meni popitellessa tota Lady Gagan biisiä, koska fiilistelin vähän wanhojen tunnelmia sen kanssa ja ku rähinä taas alko, ni se aukes taas tonne YouTubeen. Siinä on niin vahva biitti, että saa peitettyy kaiken ympärillä olevan äänen aika tehokkaasti.

Lisäks noi sanat uppoo aika kovaa. Pakko myöntää, et oon oikeesti ollu vähän sekasin ja jossai omissa maailmoissani, ku oon pitkästä aikaa suht vahvasti ihastunu. Tuntuu vaan kauheen turhauttavalta ajatella jotain tyyppiä, jota ei tunne ollenkaan ja johon ei oikeen saa millään tekosyyllä kontaktia. Kattelee nyt, ku tää jakso lähtee kunnolla käyntiin, josko keksis jotain hienoja verukkeita. En tosin keksiny viime jaksossakaan mitään hienoo, mut nyt alkaa pikkuhiljaa kypsyttää koko tilanne ja haluun, et jotain tapahtuu. Ois vaan niin paljon helpompaa, jos vois jonkun kanssa unohtaa tän paskan, mitä himassa on ja sais jotain muuta ajateltavaa pidemmäks aikaa. Voisin ehkä jaksaa jossai euforiahöyryissä tän kevään ja sit ens vuoski pitäs klaarata.

Pitäis vaan tietää, minne lähtis lukion jälkeen. Jonneki pois himasta toiselle paikkakunnalle. Mulla vaan ei oo mitään hajua, mitä voisin opiskella. Haluisin vaan jonkun ammatin, et sais alotettua sen oman elämän ja pääsis eroon näistä samoista vanhoista ympyröistä. Pääsis pois kotoo, vois järjestää elämänsä miten tahtoo. Mä en oikeestaan muuta haluais kuin oman elämän, et tarttis vastata vaan ittelleen omista teoistaan. Kadehdin siskoo, jolla on ihana kämppä ja vielä ihanampi poikaystävä ja joka on muutenki saanu kaiken aina järkättyy itelleen hienosti. Tuntuu aina siltä, et mä oon joutunu välillä rämpii senki edestä, et pääsisin eteenpäin. Aina ei mee nallekarkit tasan, mut tiiän kuitenki, ettei siskollakaa oo aina ollu maailman helpointa. Ahdistaa vaan ajatus siitä, et vuoden päästä oon käytännössä katsoen tyhjän päällä, eikä mulla oo mitään varasuunnitelmaa.

The Baseballs - Love in this Club

Tällä hetkellä tuntuu menevän tosi paljon paremmin! Itsenäisyyspäivän jälkeen faija ei ole vieläkään pahemmin juonut, eikä mulla ole sen takia hermot olleet kireällä tai mitään. Muutenkin olen saanut suurimman osan jouluostoksista tehtyä (koiralle pitää vielä jotain löytää, mutta vielä on vähän auki, mitä oikeastaan ostan...) ja mikä parasta!

Huusin tänään itselleni ja kahdelle kaverille liput The Baseballsin keikalle! Olen muutaman päivän kyttäillyt Huuto.netistä lippuja TBB:n keikoille, mutta hinnat olivat luokkaa +70 euroa per lippu ja suurin osa lipuista oli Seinäjoelle. Tänään kuitenkin lykästi, kun bongasin myytävänä kuusi lippua hintaan 55€/kpl! Muutama ilmoitustekstari kavereille ja klik-klik "osta heti kolme lippua yhteishintaan 165 €". Oon vieläkin ihan pilvissä! <3 Kaiken lisäksi kyseessä on Tavastian ikärajaton keikka, jonne kaverit pääsevät helposti ja mulla on peräti 25 minuutin bussimatka. Mulla ei ole varmaan koskaan ollut parempaa tuuria! Vielä pitää taivutella äiti maksamaan noi, minkä jälkeen kaverit heittävät meillepäin 110 euroa, mutta eipä tuon pitäisi olla ongelma. :)

Otin juuri viimeiset tähtitortut uunista, eikä niitä ollut kuin 20. 15 aattelin varata kavereille huomiseksi (joku ei jaksa tehdä kortteja...) ja viisi ylimääräistä katosivat jo parempiin suihin. Sain jonkun ihmeellisen energiapuuskan, kun mieliala pomppasi lippujen ostamisen takia. Osa tortuistahan saattaa matkata takaisin kotiin, kun en oikein pysynyt laskuissa mukana, kuinka monelle vien. Parempi vaan varata yläkanttiin.

Faija aikoo kuulemma tehdä huomenna myös torttuja ja pipareita, cool! Josko se nyt oikeasti yrittäisi olla jatkossakin juomatta, koska kaksi viikkoa on jo kova saavutus sille.

Toivotaan parasta ja pelätään pahinta! :)